Minua on elämäni aikana diagnosoitu ties miksi sosiopaatiksi, skitsoidiksi, klingoniksi ja tardikseksi, voisin tapetoida lausunnoilla vaikka pienen seinän. 

Mikä ero tällä diagnoosilla entisiin verrattuna oli se, että postilaatikoksi ja skitsofreenikoksi tullaan.

Autistiksi synnytään. 

 

Eli sen sijaan että olisin omalla toiminnallani aiheuttanut sen kestovajauden joka leimaa koko persoonaani, aivojeni kätköissä oli ollut häikkää jo siinä vaiheessa kun jakautuvat soluni alkoivat muistuttaa ihmistä. 

Vanhempieni ei enää tarvinnut syyttää Steiner-pohjaista kasvatusta, toisiaan tai rokotuksien mikrosiruja jotka tekevät yhteiskunnasta vuotta 1984, vaan he saattoivat syyttää paskaa tsägää ja huonoja geenejä. 

 

Uskokaa pois, tällä pituudella, aineenvaihdunnalla ja naamalla tiedän kaiken huonoista geeneistä. 

 

Yhtäkkiä kaikella oli selitys.

Miksi olin niin kömpelö että Tunguskan syväjäätyneet mammutit olivat rinnallani kuin Kiira Korpi.

Miksi en toisinaan tunnistanut edes omaa äitiäni, jostain tutuntutusta puhumattakaan. Miksi hyvänäkin päivänä hinguin omiin oloihini ja kaivauduin sängyn alle hakemaan rauhaa. 

 

Miksi puhuin puuta heinää ja ajattelin matematiikan tunnilla syvänmeren mustekaloja. 

 

I can't be tamed, minä olen autisti.

Niinkuin Steven Spielberg tai Shelock Holmes tai Albert Einstein, olen tuomittu olemaan helkkarin fiksu kaveri. Ainoa mikä erottaa minut edellämainituista herrasmiehistä on se, ettei kukaan tule koskaan huomaamaan fiksuuttani. 

Olen silti se nurkissa vouhkaava sekopää joka juo pullollisen tabascoa ja hyppää järveen ja juoksee alasti lumihangessa koska se nyt vaan oli hyvä idea silloin.

Uskon, että ystäväni eivät haluaisi tähän muutosta. 

 

Onhan se kiva kun on oma Peemu mukana niin ei tarvitse järjestellä muita ohjelmanumeroita. 

 

Ja minä jos joku osaan nauraa mukana sille, miten alastomana putoan jonkun amishirviön kaverin amisautosta Järvenpään teinihelvetin parkkipaikalle sen jälkeen kun minut on ensin pokattu kyytiin iskulauseella "lähetkö panee". 

 

Olin sitten autisti tai en, tulen aina olemaan hiukan höttöisä tuolta aivojen maalaisjärjen alueelta. Sitä ei muuta se että egoni ja ÄO:ni huitelevat metrin oman lyhyen varteni yläpuolella. 

 

Ja turha luulla että muutun tästä miksikään. 

 

Ainoa asia jonka diagnoosi voi muuttaa, on minun suhtautuminen itseeni. En olekaan tyhmä tai sitä lajia hullu joka joutuu lasiseinän taakse mielisairaalan kellariin jossa nuori Clarice Starling voi minua käydä haastattelemassa. 

 

Ei, olen enemmänkin sitä lajia hullu jonka mielestä totuus on tuolla jossain ja aika-avaruus-jatkumoa voi verrata kiisseliin.  Ja se kelpaa minulle ihan hyvin. 

 

Uskon myös että diagnoosi lievittää hieman ystävieni hämmennystä siitä (tiedän että mietitte tätä, senkin vajakit) miten joku ihminen voi käydä niin kierroksilla 24/7/52/365. 

Se ei siltikään muuta asiaa (josta olen melkolailla ylpeäkin) että Peemu on jo ihan käsite.

 

"Peemu on taas niin peemu." "Helvetin peemuisa temppu." "Joo, perus peemua." 

 

Ainoa termi jota ilmankin pärjäisin on 'peemunmittainen', (hieman yli puolitoista metriä), mutta sekin, ikävä kyllä, osuu ihan oikeaan.