Sori että puoli rempseää vuotta on vierähtänyt ennenkuin mitään mieltä kiihoittavaa tapahtui elämässäni! Okei ei, kirjoitan joskus pitkän takautuvan postauksen herkistä hetkistäni lastenhoitajan työssä ja silviisiin, mutta tämä postaus on omistettu yhdelle veikeälle eläimelle. 

Oravalle, tuolle pihojemme ketterälle kuikuilijalle. Sillä kävipä kerran niin, että heinäkuussa, tullessani illan auringonpaisteessa kotiini Virvoituksentielle pitkien keskiaikaisten markkinoiden jälkeen, sotien kovettamia silmiäni kohtasi kumma näky: 

Kohtalaisen reilunkokoinen oravamamma oli heittänyt lusikan nurkkaan keskelle Kaskentien vilkasta pyörätietä ja makasi siinä asvaltilla ketarat oikosenaan. Kyseinen eläinparka oli ulkoisesti melko vahingoittumaton yksilö, joten kuolinsyy jäi epäselväksi. En sillä hetkellä suonut ajatustakaan oravan kuolintavoille, vaan iskin ahneet silmäni sen ruhjeettomaan ruumiiseen kuin pultsari palautuspulloon. 

Kierrellessäni tomumajaa kuola suupielistä valuen, noin ikäiseni, kovasti lävistetty tyttö sattui paikalle ja jäi tuijottamaan oravanraatoa. 

"Kurre perkele," sanoi hän, selvästi säälien kyseisen eläimen kohtaloa. 

Näin kilpailijan reviirilläni ja sanoin herrasmiesmäisen tylysti: "Joo, mut mä otankin tän." Ja samalla sujautin rentona retkottavan kurren asiakirjalaukkuuni. Tyttö ei selvästikään tiennyt, olisiko ollut paikallaan sanoa jotain, vaan jäi suu auki mollottamaan perääni kun leiskautin taloani kiertävälle joutomaalle kurren täyttämä laukku heiluen. 

Hyvä näin, sainhan pitää ruumiin kokonaan itselleni. Rumaa jälkeä olisi tullut jos olisi kyseisestä jäännöksestä pitänyt alkaa tapella kuin aikoinaan Sonata Arctican rumpukapulasta. Siinä verta lensi ja heikompaa moukutettiin armotta. 

Kun pääsin kotiini, jossa veljeni Snoipa ei juuri sillä hetkellä ollut (kiitos tästä) heitin oravanraadon kissani Alin ihmeteltäväksi ja menin täyttämään pesuvatia. Pitihän toki orava pestä ennenkuin se asiankuuluvasti saateltaisiin odottamaan ylösnousemusta. 

Alistair ei juurikaan oravasta perustanut tahi ymmärtänyt, joten aloin yksin pestä lötkönä heijaavaa oravaa kylppärissäni, vihellellen jotain natsimarssia tai vastaavaa. Vasta kun saatanallinen kutina alkoi, aloin miettiä villieläimissä majailevia loisia ja muita etiäisiä. Hihaa käärimällä selvisi että isäntäeläimen kuolemasta suivaantuneet kanakirput (Monopsyllus sciurorum) vetivät ankaraa letkajenkkaa käsivarttani pitkin.

Ei muuta kuin vaatteet helvettiin ja kiehuvaan suihkuun, hokien maanisesti "hyi vittusaatanaperkele!" kuin jotain rukousta.

Onnekseni eläinten kirput eivät kauaa ihmisessä juhli ja oma loistartuntani jäi vain minuuttien mittaiseksi.

 

Lyhyestä virsi kaunis, eli olipa oravanraato hygieenisesti Stockmannin muovikassiin pakattuna pakastimemme ylähyllyllä ja odotti päivää, jolloin jaksaisin perehtyä lajienväliseen nekrofiliaan tarkemmin.

Se päivä koitti eilen.

Olin ostanut kirpputorilta halvahkon kattilan juuri eläintenkeittelyä ja vastaavaa epämiellyttävää sorkkimista varten ja kotiin päästyäni lätkäisin kattilan liedelle ja oravan kattilaan. Siellähän yli puoli vuotta vainaana maannut vesseli lilli, samalla kun minä väänsin hellasta tehot täysille ja menin olkkariin katsomaan Drawn Togetheria. 

Tunnin päästä keittiön ikkunat olivat huurussa ja ilmassa leijui selvä lihasopan tuoksu. Orava näytti ehkä... no, kypsemmältä, muttei muuten ollut ns ottanut damagea itseensä. Eipä tuo mitään, kaadoin harmaan lihaliemen pois kattilasta ja päätin nostaa oravanrontin lavuaariin jäähtymään. Tässä vaiheessa ajattelin paketoida puolikypsän kurren takaisin pakkaseen, koska kello oli melkoisen paljon, mutta kappas!

Kun tartuin oravaa takajalasta, koko limainen, keitetty jalka plopsahti irti lantiosta ja orava läsähti lattialle. Elukka oli sittenkin kypsä. Tartuin vesseliä päästä ja sekin irtosi. Lopulta koko orava oli kuin kokoamaton Ikean hylly ja kylppärini haisi epäilyttävästi iskän karjalanpaistilta. 

Päätin olla temppuilematta oravan keskiruumiin kanssa, koska kylkiluut ja vastaavat ovat jyrsijällä sen verran pientä kokoluokkaa, että ne eivät kovinkaan näyttäviä olisi. Kallon ja jalkojen luut päätin keittää puhtaaksi, kun olin kerran aloittanutkin. Tungin siis irtonaiset jalat ja pään takaisin kattilaan ja hellalle. 

Sorkin hetken harmaaksi kypsynnyttä keskiruumista, kunnes peukaloni sörkkäsi vatsanpeitteen rikki ja käsilleni löpsähti aimo annos TUMMANRUSKEITA, kypsiä sisäelimiä. Oksennusta kakoen heitin koko sotkun roskiin. 

Keittelin vielä aikani jalkoja ja päitä, kunnes napsaisin hellan pois päältä ja päätin jatkaa touhua huomenna. Unilääkkeet ovat siitä ilkeää tavaraa että kun väsyttää, niin sitten väsyttää kunnolla. Hellan jättäminen päälle olisi ennustanut vain isonpuoleista katastrofia.

 

Aamulla heräsin nähtyäni semieroottista unta Paul Hoganista ja näissä tunnelmissa hipsin keittiöön etsimään aamiaista. Avasin kattilankannen. 

Ja mikään ei koskaan ole räjäyttänyt minua niin mahtavasti post-orgasm hazesta kuin harmaana lilluva oravanpää ruskeassa liemessä, jota kuorruttaa valkoinen rasvakerros. Tai ei vielä se näky, mutta se tuntu, kun ongin irtonaisina kroolaavat raajat ja pään pakastepussiin odottamaan seuraavaa päivää. 

Mikään syömistäni sisäelimistä, sorkkimistani ruumiista tai ruumiineritteistä ei ole ollut niin järkyttävää kuin se, että aivoni tajusivat sekunnin viiveellä että pidin kädessäni rasvaista, lihasopalta haisevaa liukasta oravanpäätä. 

Nakkasin pussin pakastimeen ja menin vedet silmissä kakomaan sappea kurkustani. Pitkäksi aikaa. 

 

Myöhemmin ruokkiessani Auditorea ja da Vinciä tulin katuneeksi sitä, etten antanut lemmikkieni maistaa kypsäksi keitettyä oravanlihaa. 

Olis ainakin luomua.