Hei taas, blogini urheat lukijat! Päätin olla ahkera ja päivittää kerran kahdeksassa kuukaudessa, nyt kun minulla on oma konekin ja kaikkea! Hurjia ja jännittäviä aikoja on edessä, joten blogi saattaa päivittyä jopa kahdesti vuodessa, jos oikein innostun. 
Asiaan, asiaan. Tänään ajattelin jutella noista ihmisen parhaimmista ystävistä, toisinsanoen koirista. Koirista kun kaikki tykkäävät ja niistä riittää aina puhuttavaa!
 
Itseasiassa koirat ovat olleet mielessäni tavallista enemmänkin, kun talouteeni saapui nk. lapinkoiran pentu, Sgt. Chathka, tuo leveänaamainen tundran tallaaja joka on tehnyt elämästäni suunnattoman rikasta ja vituttavaa. 
 
Kersantti Chathka, eli tutuille ja tuntemattomille ihan Atka vain, on tuuhea ja pyllyisä viisikuukautinen olento, joka jakaa minulle loppumatonta rakkautta ja kuseskelee lattioille jos oikein innostuu rakastamaan. Atkan opittua viimeinkin sisäsiisteyden kummat lait on suhteemme selvästi parantunut enkä enää harkitse tekeväni hänestä säänkestäviä rukkasia kuin vain muutaman kerran päivässä. 
 
Mutta mistä kaikki alkoi ja miten päädyimme pisteeseen jossa Peemu "Red Dawg" Pettersson on miltei kaksikybäinen, trendikkäästi sinkku koiranomistaja, jonka elämä on vain pieniä datailun pilkahduksia koiranulkoilutuksen välissä? 
Sen selvittääksemme on meidän mentävä alkuun... aivan... alkuun. 
 
Ja kaikki alkaa whippetistä. 
 
Whippet on koira, joka muodostuu jaloista ja luista ja kielestä. Aivoille ei ole jäänyt tilaa whippetin mielessä, on vain sytytyslanka joka syttyy pienestäkin kipinästä ja saa whippetin kiihtymään nollasta sataan noin sekunnissa. 
Whippet on hieno koira, muttei yksinkertaisuutensa vuoksi sovi hifistelijöille. 
 
Sitä ei voi viedä ulos jos sataa/ukkostaa/näyttää satavan/on pakkasta/on viileää/on liian kuuma/whippettiä väsyttää, ja koska whippet on herkkä olento, on se vaatetettava hyvin ulos mennessä ja sisällä ollessa on koira käärittävä peittoon tai vastaavaan. Whippetille ei saa huutaa, sen läsnäollessa ei saa imuroida, siivota, kolistella tai katsoa ilkeästi, koska vinttikoiralla on herkkä, herkkä sielu ja se herkästi loukkaantuu. 
 
 Ja näitä hienoja vinttikoiria meillä oli, kun äitini joskus vuosia sitten toi pienenpienen Peemun kotiin synnytyssairaalasta. 
Sen jälkeen elämäni ei nähnyt koiratonta hetkeä. Koiria oli kaikkialla, pinnasängystä alkaen. Koko elämäni oli koiria, koiranäyttelyitä, koirakisoja, koirankarvaa ja jopa koiranruokaa, joka maistui minulle kakarana vallan hyvin. Ei siis ihme että luulin noin neljätoistavuotiaaksi asti olevani itsekin koira.
Siinäpä identiteettikriisiä kerrakseen. 
 
Ensimmäinen lapsuusmuistoni on mummolan puutarhasta, kun juoksen whippet-lauman perässä nauraa kikattaen.... ja astun paljain jaloin koiranpaskaan. Tämän jälkeen olin merkitty lapsi, ikuisesti koiriin sidottu tällä kytköksellä. Unohtakaa verivalat, paskaanastuminen on rujoudessaan paljon lujempi sidos. 
 
Kun olin kolmevuotias, meille tuli Samu, hienommalta nimeltään Wincentin Hannibal.
Yhtään vähemmän harhaanjohtava tuo nimi ei olisi voinut olla, sillä Samu oli ehkä rakastavin, tyhmin ja onnellisin koira jota koirien historiassa on nähty. 
Ja hän oli minun koirani. Muistan olleeni semisti pettynyt kun en saanutkaan jossain kohtaa vaihtaa Samun nimeä Hessuksi Richard Scarryn Touhukkaan maailman päähenkilön mukaan, ja jossakin kohtaa taisin myös potkaista Samua, ainoastaan katuakseni tätä tekoa enemmän kuin katuisin presidentin murhaa.
 
Samu oli kova luu. En vain tarkoita hänen tappavaksi aseeksi kehittynyttä ruoskamaista häntäänsä, vaan koiraa kokonaisuudessaan. 
Samu jäi auton alle ainakin kerran, putosi kolmannen kerroksen ikkunasta kadulle, jäi kahden jackrusselin raadeltavaksi, repi nahkansa riekaleiksi tullessaan 100km/h ruusupuskan läpi... lista on pitkä.
Ja koskaan tälle koirien ihmeolennolle ei sattunut mitään. 
Voisin itku silmässä kertoa kaikki Samun kanssa kokemani seikkailut, mutta en halua tehdä tästä mitään nyyhkypostausta. Itken näitä asioita sitten yksinäni tyyny kainalossa kun en muuta tekemistä keksi. 
 
Kun Samu oli viisitoista ja oli aika päästää hänet menemään sinne, minne whippetit menevätkään kuolemansa jälkeen, meidän talomme läpi oli kulkenut koiria jo laumakaupalla. 
Petit bassetteja, jotka ovat kuin valkoisia makkaroita joissa on nenä. PBGW on yhtä vituttava kuin ranskalainen kylä jossa kukaan ei puhu englantia ja yhtä itsepäinen kuin kyseisessä kylässä asuva aasi.  
Meillä on mäyräkoiria, jotka näyttävät menneen ajan presidenteiltä ja vaativat samanlaista kohtelua tai sortuvat ikävään tyranniaan ja suoranaiseen vittumaisuuteen. 
Saksanpaimenkoira, joka on kuin ADHDta sairastava liikennepoliisi kello viiden ruuhkassa, ilman lääkkeitä ja rullaluistimet jalassa.  
Tässä laumassa kasvaminen vaati hermojen lisäksi myös huumorintajua ja sen loppuessa tukevan seinän, jota päin juosta. Varsinkin kun äitini, luoja häntä siunatkoon, on ihminen jonka mielestä on ihan okei että aamiaispöydällä istuu kolme koiraa ja ihmiset joutuvat syömään tiskipöydän ääressä.
(Sama ihminen uhkasi tehdä kissasta lompakon sen syötyä lautasellisen kesäkeittoa.)
Koiria etsittiin metsistä kun ne karkasivat, koiria vietiin ulkomaille, uimaan, näyttelyyn ja mustikkametsään. Koirien oksennusta siivottiin matoilta, koirien luita etsittiin sohvien alta, koiria siellä koiria täällä koiria koiria koiria. 
 
Voitte vain kuvitella miten tyhjää hullunhauskasta elämästäni tuli kun ykskaks yllättäen repäisin ja muutin veljeni luokse loisimaan, ilman yhtään koiraa. Mukanani oli vain Alistair, tuo kissoista komein ja tuuhein. Hänestä lisää toiste. 
 
Äkkiä elämässäni ei ollut paljon mitään. Aloin harrastaa pannukakkujen tekemistä ja Jamie Oliverin kirjojen lukemista. Päivät olivat pitkiä ja tylsiä. Kun tietokone sanoi lopulta itsensä irti, ei minulla ollut enää sitäkään vähää elämää. 
Makasin sisällä ja mietin universumin salaisuuksia. Miksi on punaista väriä ja kuka keksi pussihousut. Miten tupakkaan saadaan mentolin maku ja entä jos hevosella olisikin viisi jalkaa. 
 
Maailma oli sateinen, harmaa ja yhtä kyvytön viihdyttämään minua kuin entinen poikaystäväni. Missään ei ollut mitään järkeä. Kaikki oli tasaista ja tylsää.
 
Sitten, kuin auringon tuomana lupauksena koittavista keväistä, saapui luokseni lapinkoiran pentu. Isopäinen ja ohutjalkainen pieni ahman ja vittumaisuuden risteytys, kaukaa Korson hoodeilta, tuolta Suomen suurimmasta lähiöstä.
Lähiölapsi kuten minäkin, meidät oli luotu toisillemme.  
 
Ja niin avautui uusi maailma taas eteeni kuin Leijonakuninkaassa siinä kohdassa jossa on Simba ja Mufasa siellä kalliolla. Kaikki mitä valo kosketti, kuului Atkalle. Kaikki mitä Atka kosketti, oli tuomittu hajoamaan jossain vaiheessa. 
Elämäni alkoi olla jatkuvaa ulkona ramppaamista, koiranruoan tarkkaa laskemista, paskan ja kusen siivoamista, sanomalehtien ryöväämistä roskiksista. Siinä oli, tarkemmin sanoen, sisältöä. 
Kun yöllä kaaduin sänkyyni uupuneena tästä kaikesta, olin varmaan jossain mieleni perukoilla salaa onnellinen. Lähinnä vain vitutti joka paikassa melskaava karvatuppo joka meni vaikka seinästä läpi jos sitä huvitti.
 
Nyt olemme miltei päässeet tämän yli ja kun katson Kenraali Atkaa, en näe enää koiranmallista hirviötä joka on lähetetty Helvetin alimmasta kuilusta minun sieluni piinaksi. Näen leveäturpaisen neliönmallisen tikkujalkaisen koiran jolla on silmät sielukkaat kuin kaksi neulanreikää ja kieli roikkuu metrin maassa. 
Siinä se on, ajattelen ja tutkin tuhottuja tapetteja. 
Minun pikku koirani josta joskus ehkä saattaa tulla jotenkin normaali koirayhteiskunnan jäsen. 
Sitä odotellessa.